Ihannoiduista veistoksista muodostui vakiokuvasto (kaanon), jonka tuntemus kuului sen ajan yleissivistykseen. Useimmat taiteilijat kävivät Roomassa opiskelemassa antiikin taidetta.
Saman aikaan kerättiin Pohjois-Euroopan akatemioihin ja yliopistoihin antiikin kuvaston kipsijäljennöksiä. Myös Helsingin Aleksanterin yliopistoon kipsijäljennöksiä kerättiin säännöllisesti vuodesta 1869 lähtien. Näitä teoksia käytettiin mm. apuna taiteilijoiden koulutuksessa.
Veistoksellisen kaunis -näyttelyn keskipisteen muodostavat Pohjois-Euroopan uusklassismin teokset: ruotsalaisen Johan Tobias Sergelin (1740–1818), tanskalaisten Bertel Thorvaldsenin (1770–1844) ja Vilhelm Bissenin (1836–1913), saksalaisen Emil Wolffin (1802–1879) sekä suomalaisten Walter Runebergin (1838–1920) ja Johannes Takasen (1849–1885) veistokset. Niiden aiheet ovat peräisin antiikin mytologiasta. Taiteilijat ovat pyrkineet tavoittamaan, tai jopa ylittämään antiikin veistosten kauneuden.
Näyttelyssä on myös esillä antiikin kaanonin mukaan tehtyjä pienoisveistoksia, kuten Laokoon-ryhmä, Hera Ludovisi, Venus Medici ja Tanssiva fauni. Niitä hankittiin myös Suomeen, sillä antiikin kauneuden toivottiin heijastuvan myös varakkaisiin yksityiskoteihin, kertomaan omistajan sivistyksestä ja hyvästä mausta.